| Joulukuu 2005 - Hakemistoon | Olan blogi |
|
Elämäni taustamusiikki: Behind Closed Eyelids Shpongle |
Viikonloppu vierähtää Earthcore-teknofestivaaleilla koskemattoman luonnon keskellä ja Magellanin pilvien alla.
|
|
Lavalle vyöryy kahden yön ja kolmen päivän mittaan sarja isoja nimiä kuten Hallucinogen, Shpongle (no juu), FSOL:in lava-alterego Amorphous Androgynous ja tusinoittain häkellyttävän hyviä DJ:tä, joista eniten minun mieleeni on Beka.
 |
 |
Lienevätkö esitanssijat ostaneet esiintymisasunsa Paddingtonista?
 |
 |
 |
Tajunnanräjäyttävä mehukoju.
Joulukuussa keskipäivän kelit alkavat olla varsin tukalat täällä vuoristossakin, siksipä festareiden henkilökunta (paarlevuu) vaelteli tanssivan yleisön joukossa sumuttaen näitä virkistävin vesisuihkuin. Hyvä oli serviisi!
Viimeiset pari viikkoa säärintamalla ovat tarjoilleet toistuvia trooppisia ukkosmyrskyjä. Sade ryöppyää maahan vellovina vesimassoina, jotka liuottavat lankkujen tukemasta sepelistä tehdyt portaat kuin ne olisivat sokeria. Kuurot loppuvat kuitenkin nopeasti ja synkimmälläkin pilvellä on taas hopeareunus.
 |
 |
 |
Brisbanen viehätyksestä leijonanosa tulee ilahduttavista ja kaupunkikuvaan saumattomasti istuvista taideteoksista. Nämä ydinkeskustan katulamppuihin maastoutuneet pronssimöröt spottasin vasta tällä viikolla, vaikka lienen kulkenut niiden tarkkailevien katseiden alitse kymmeniä kertoja.
 |
 |
 |
|
Elämäni taustamusiikki: Kaikki tahtoo rakastaa Hector |
Joskus alkaa soimaan jokin radion puhkikuluttama biisi päässä. Tiedättehän te. Tällä kertaa se oli Hectoria, ja hyvä niin; maailmasta löytyy huonompiakin lauluja kuin tämä syntyajankohtaansa nähden rohkeahko "weird love is better than no love" -ylistys.
Sydneyn rotumellakat jatkuvat kolmatta päivää. Mellakat käynnistyivät, kun anglosaksista syntyperää olevat kaupunkilaiset järjestivät siirtolaisnuorison suosimalla ja marginaalisesti pahamaineisella Cronulla Beachilla sunnuntaina barbien, "kaupunki kaupunkilaisille"-tyyppisesti. Muutama tuhat kaljakoppaa myöhemmin tapahtuma muodostui lynkkauskulkueeksi, joka pahoinpiteli kaikki kohtaamansa islaminuskoon viittaavalla ulkonäöllä varustetut ohikulkijat.
The Australianiin kirjoittavan freelance-toimittajan Paul Comrie-Thomsonin mielestä lynkkauskulkuetta tuomittaessa pitää ottaa huomioon historiallinen tausta, joka mellakat synnytti. Cronulla Beachilla oli nimittäin esimerkiksi aivan tavallista, että bikiniasuisille tytöille tultiin puhumaan rumia.
Voi hyvää päivää.
Kotitehtävä. Olet bikiniasuinen tyttö Cronulla Beachilla. Luoksesi pysähtyy poikajoukkio, joista yksi puhuu sinulle rumia. Mitä teet?
a) Puhut rumia takaisin. Puhut rumia niin napakasti, niin vähättelevästi ja niin kauan, että rumia puhunut kundi menee joko äitinsä helmoihin itkemään tai naimisiin kanssasi.
b) Et noteeraa rumia puhuvaa tyyppiä kerrassaan mitenkään. Dissaat kaverin totaalisesti ja kylmäkiskoisesti kunnes tämä valuu maan rakoon kuin mehujääpuikko rantahiekkaan.
c) Lähdet kaupungille 5000-henkisen possen kanssa, ja mukiloit ensimmäisen vastaantulijan, jolla sattuu olemaan sama ihon- ja tukanväri kuin rumienpuhujalla oli. Mukiloitu varmasti välittää viestin perille; kaikkihan ne ovat sukua keskenään, kun niillä on samanlaiset nimetkin!
Mikä ei kuulu joukkoon?
Toivottavasti tätä ei kysytä Australian kansalaisuuskokeessa. Jää passi saamatta.
Ehkä minun olisi syytä vain siirtyä suosiolla lukemaan The Agea.
Katsomme kankaalta Sin Cityn. Elokuvan ilmiasu on perfektionistisen lähellä esikuvana toiminutta sarjakuvaa ja Jessica Alban tanssityttö on supersöpö Britney Spears-impersonaattori. Leffa on elokuvan Sky Captain and the World of Tomorrow tavoin kuvattu ilmeisesti kokonaan vihreällä muovilla vuoratussa studiossa, jonka jälkeen tietokonemiehet ja -naiset ovat saaneet täydentää maiseman näyttelijöiden ympärille. Kauanko kestää, ennen kuin Hollywoodissa lanseerataan ensimmäinen virtuaalinäyttelijä, joka luo uraa elokuvasta toiseen?
Juha saapuu jouluvieraaksi torstaina, joten joulusiivous täytyy saada pois alta tänä viikonloppuna. Yllättäen ja ilahduttavasti monen viikon paistinroiskeet irtoavat liedestä kertapyyhkäisyllä; ilmeisesti roiskeet eivät ole alunalkaenkaan päässeet kuivahtamaan, kun talossa on jatkuvasti yli 30 astetta lämmintä ja nihkeä 90-prosenttinen ilmankosteus. Ola vielä kiillottaa hellan autovahalla, jonka jälkeen se säihkyy kuin uusi.
Säätiedotus lupaa UV-indeksiä 13; melkoinen lukema asteikolla, jonka teoreettinen maksimiarvo on 12. Suomessa UV-indeksin arvo vaihtelee suurimman osan vuotta nollan ja kolmen välillä, keskikesällä saatetaan selkeänä päivänä yltää viiteen.
Flunssaa pukkaa, joten menen duuniin bussilla enkä fillarilla kuten yleensä. Bussinkuljettajalla on punaruutuinen sisäkön mekko ja mittavat poronsarvet. Tule joulu kultainen!
Aatonaattoillan viihdenumero on Tim Burtonin nerokas The Nightmare Before Christmas, jonka nautimme maauimalan 29-asteisessa vedessä lilluen. Altaassa polskivat Ola, Juha, tutkimusryhmäni italialainen Giulia, Giulian Australiassa lomaileva sulhanen Matteo sekä monikymmenhenkinen vekaralauma. Yliviuhtovat lepakot soveltuvat elokuvan henkeen kuin nyrkki silmään.
Säätiedotus lupaa +38 astetta ja selkeää, joten on syytä pystyttää uunituore aurinkovarjo lidokannen pöydän ylle.
Iltapäivällä rypistetään sormenpäitä entuudestaan vellomalla altaassa vaahtomuovisten uimaputkien varassa. Selällään kelluessa näköala on rauhoittavan geometrinen.
 |
 |
 |
Herkkua on siinä monenlaista, meinaan lammas- ja kengurupaistia.
 |
 |
Maailman paras pukki saapuu juuttisäkki lahjoja notkuen!
 |
 |
 |
Joulupäivä on kerrassaan tukala, mutta notkahtelemme duunikaverini Larryn tyttöystävän Claren joulupäivän bileisiin West Endiin. Kotona joulukuusen virkaa toimittaa ansiokkaasti kimppu macadamia-risuja, ja maailman ehkä suurin hepokatti hengailee seuranamme kuistilla.
 |
 |
Vietämme päivän Straddiella. Allamme on auto, joten ajamme ensi kertaa halki hiekkasaaren vehreän keskustan, jossa piilottelee mm. ruosteenruskea ja suloisen vilpoisa Brown Lake.
 |
 |
 |
Point Lookoutin näköalapaikalta spottaamme meressä lepattelevia rauskuja ja ilmaa haukkaamaan tulevia merikilpikonnia. Lienee melko haastavaa veikata, kumpia allaolevat kuvat esittävät...
 |
 |
Vuosittainen Woodford Folk Festival on ainakin australialaisten mielestä eteläisen pallonpuoliskon suurin musiikkitapahtuma (mihin tässä sijoittuvat Rion karnevaalit, hmmm?) ja festari on kieltämättä pienen tai ehkä keskisuurenkin kaupungin kokoinen. Isoja esiintymislavoja on puolenkymmentä, pieniä tusina lisää ja ajallisesti festareilla on mittaa viikon verran; päiväkävijämääräennätys on 130,000 nuppia.
 |
 |
 |
Festaribussi on ehkä maailman luontoystävällisin, melonipirtelöt kuplaisia ja musiikin lajeissa löytyy sekä countryä että westerniä.
 |
 |
 |
Ola ostaa festaripuodista mahottoman monivärisen paidan. Juhan Dr. Livingstone -asu taas ei kaipaa mitään lisää, joten hän voi keskittyä shoppauksen sijaan transsendenttiseen rukousmyllyn pyörittelyyn.
 |
 |
Hämärän tullen areenan valtaavat tulikeppejä, -lyhtyjä ja -vanteita heiluttelevat sedät ja tädit.
 |
 |
 |
UV-indeksi ylettyy arvoon 14. Snap crackle pop.
Aamukahvilla Mount Coot-than laella saamme inspiraation ampaista cellar door -maistelukierrokselle maaseudun viinitiloille. Omistajilla piisaa aikaa meille ja vain meille; juttutuokioissa lounasaika vilahtaa ohi.
Takasivuikkuna on pudonnut kiinnikkeistään ja alkaa resonoida huolestuttavasti yli 70 kph vauhdissa, joten valitsemme paluumatkalla maisemareitin moottoritien sijaan. Juha ja Ola nuokkuvat puoliunessa, kun ajan halki Mt. Crosbyn mäkimaaston. Kokemus on lähempänä lentämistä kuin mikään unimaailman ulkopuolella kokemani. Tunteen tuovat irtonaisen ikkunan vieno putputus, autoon puhaltava tuuli, kurvien jyrkät kallistukset, yksinäisyys kauneuden keskellä ja ohjaksissani ylös-alas pikkumäkiä niiaileva kulkupeli.
 |
 |
|
Elämäni taustamusiikki: Has Been William Shatner |
William Shatner on wankerin maineessa, mutta kulutettuani puoli vuotta puhki miehen pääosin itse sanoittamaa levyä en voi väittää kaveria ainakaan tosikoksi.
Menemme uudenvuodenaaton ilotulitusta katsomaan Giulian ja Matteon sekä amerikkalaisen kollegani Ryanin ja hänen siippansa Erican kanssa. Ilotulituksia on kaksi, yhdeksältä ja puoliltaöin. Molemmissa esityksissä teemana on musiikin ja rakettien saumaton yhteensovittaminen, ja idea svengaa kuin hirvi: etenkin elokuvamusiikkiin perustuva kello yhdeksän tulitus on parhaita koskaan näkemiäni. Charlie & the Chocolate Factory:n, Mars Attacks:in, Batmanin, Supermanin, Star Warsin ja lukuisien muiden klassikkojen soundtrackit tahdittavat tulitusta. Tässä show'ssa jos missään kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa.
--Copyright Juha Tretjakov