| 2006: Lokakuu - Hakemistoon | Olan blogi |
Arvon esimieheni ja väitöskirjanohjaajani, professori John Mattick, on viimeiset kymmenen vuotta rummuttanut RNAn ilosanomaa. Johnin (ja sitä myötä koko tutkimusryhmän) hypoteesin mukaan pieni ja sähäkkä RNA on geenien säätelyssä paljon aktiivisempi kuin vanha kunnon DNA tai proteiinit konsanaan. Tänään Tukholmassa tunnustusta saanut RNA-interferenssi on RNA-reaktioiden tunnetuin edustaja, mutta Mattickin ryhmän mielestä vain jäävuoren huippu.
Brisbanelaisbussit sukkuloivat omakotitaloalueilla melko mutkikkaita reittejä, ja monissa risteyksissä on kyltti, joka kertoo, mitkä bussilinjat kääntyvät minnekin ja mitkä ajavat suoraan. Hyvä niin, pysyypähän kartalla. -Tänään bussikuski huikkaa (taas kerran) peräosaan minulle ja muille matkustajille aprikoivan kysymyksen: mitä kautta hänen kuuluu ajaa? Mehän asumme täälläpäin, joten kai me nyt tiedämme? Oivallan viimein, ettei mainittuja opaskylttejä ole suinkaan tarkoitettu minulle. Kyltit on tarkoitettu bussinkuljettajalle.
|
Reilu vuosi sitten näimme Kate Miller-Heidken ensi kertaa ja ihastuimme ikihyviksi - keikka oli hyvin intiimi, yleisöä oli jotakin 15-20 pintaan. Sen koommin olemme raahautuneet Katen jokaikiseen mahdolliseen konserttiin ja olemme saattaneet iloksemme havaita, että kävijämäärät ovat vähintään tuplaantuneet kerta kerralta. Tänään Kate käynnistää Australian kiertueensa vetämällä Kultsan kokoluokkaa olevan Tivolin ääriään myöten täyteen. Joskus maailmasta sentään löytyy oikeutta!
Edellisestä yli kymmentuntisesta lentomatkasta on kohta kolme kuukautta, ja vieroitusoireet alkavat vaivaamaan. Peffanpuuduttaminen yliopiston tuolissa ei ole sitä aitoa ja oikeaa veritulpan kalastelua. Huitaisen siis tulevan viikon aikana Indian Pacific-junalla halki mantereen.
Juna kulkee itä-länsi-suunnassa halki koko Australian Sydneystä Perthiin, mutta minä olen nähnyt New South Walesin kauniit vuoristomaisemat junan ikkunasta jo aiemmin, joten hyppään kyytiin vasta entisestä kotikaupungista Adelaidesta. Lennän sinne Brisbanesta aamunkoitteessa ja fiilistelen päivän mm. maailman parhaassa kauppahallissa. Lampaankielet ovat yhä $1.99/kg ja ajatus keitetyistä kielistä saa veden herahtamaan...noh, kielelleni.
 |
 |
Illansuussa on aika hypätä junaan Keswickin kaukoterminaalista, parin kilometrin päässä keskustasta. Juna lienee liian pitkä mahtuakseen normaalille rautatieasemalle: kyydissä on hulppeat 28 vaunua. Matkustan huokeimmassa mahdollisessa karjavaunussa Red Kangaroo -luokan istumapaikalla. Minulle kelpaa vain kaikkein halvin!
 |
 |
Ensimmäinen yö on paha. Kuvittelen olevani aika ässä nukkumaan istualtani, mutta Indian-Pacificin vaunut ovat vanhat ja merkittävästi suunnitteluvialliset: jalkapohjia ei saa tuettua edessä olevaan istuimeen pultattuun jalkarautaan, koska kyseistä rautaa ei ole. Kuulostaa pieneltä ja merkityksettömältä, mutta kun kymmenennen kerran tunnin sisällä havahtuu siihen, että on valahtanut alas kallistettua penkkiä pitkin ikävään kiemuraan niska 105 asteen kulmassa, alkaa epätoivo hiipiä mieleen. Kunhan päivä alkaa valkenemaan, siirryn katsomaan maisemia, koska en saisi nukuttua kuitenkaan.
 |
Aamupäivällä juna saapuu Nullarborin tasangolle, joka on entistä merenpohjaa, hyvin kuivaa ja ravinnekoyhää. Korkeimmat sillä kasvavat suolapensaat ovat polvenkorkuisia. Maiseman muutos aiempaan eukalyptuspuumetsään verrattuna on äkillinen ja yllättävä, kuten ensimmäisen vierailuni vuoristoon: silloin näkokentän laidat täyttävät vuoret järkyttivät, koska taivaan ja maan rajaviiva oli niin vieras. Tämä on (oivallan vasta nyt) ensimmäinen kokemukseni valtavasta tasangosta, ja yhtä häkellyttävä. Aiemmin olen vain kuvitellut näkeväni horisonttiin saakka, vaikka oikeasti olen nähnyt etäällä olevia mäkiä, puita tai dyynejä, jotka peittävät horisontin taakseen. Nyt näen oikeasti ensi kertaa horisonttiin asti kuivan maan ylitse. Se herättää levottomuutta etenkin junassa, kun kaukaisimmat maamerkit kuten radiomastot vilistävät taivaanrannassa samalla tavalla, jolla puunlatvojen takaa nouseva kuu voisi tehdä.
 |
Rautatieyhtiölle tasalaatuinen maasto on iloinen asia, sen ansiosta radasta on voitu vetää mutkat suoriksi sanan varsinaisessa merkityksessä: viidensadan kilometrin rataosuus halki tasangon on viivasuora ja laatuaan pisin maailmassa. -Tämä ei tosin tarkoita sitä, että pääsisimme viilettämään reilua haipakkaa, koska juna on vanha ja väsynyt. Raiteitakin on suurimman osan matkaa vain yksi, joten kerran tunnissa, parissa joudumme pistokasraiteelle pysähdyksiin odottelemaan vastaantulevaa rahtijunaa.
Päivän ensimmäinen pysäkki on Cookin kylä, jossa juna tankkaa sekä polttoainetta että vettä. Takavuosina Cookin asukasluku pistäytyi alimmillaan kahdessa, mutta nyt muuttovirta on kääntynyt tiukkaan prosentuaaliseen kasvuun ja paikkakunnalla asuu peräti seitsemän (turisteja) lypsävää. Sairaala tosin on jouduttu sulkemaan vetoomuskampanjasta huolimatta.
 |
 |
 |
Ravintolavaunussa satun onnekseni samaan pöytään kuin tavattoman fiksu ja mukava aboriginaaliperhe, joista saan koko päiväksi paikallisoppaan. Ilman osaavien tarkkoja silmiä minulta olisivat jääneet bongaamatta niin villikamelilaumat, kenguruiden pensaikkoon tallomat polut kuin sadevesialtaiksi kaivetut pengerryksetkin. Silmissäni lähes piirteettömältä näyttänyt pusta onkin täynnä merkkejä ihmis- ja eläinasutuksesta.
Illansuussa juna saapuu Kalgoorlie-Boulderin kaupunkiin, joka syntyi, kun lähimaastosta löydettiin maailman kultamalmipitoisin neliömaili. Kaupunki on kaukana kaikesta, ja kullankaivajista valitettavan harva naisia, joten parhaimpina päivinä kaupungissa oli kaksinumeroinen luku aaltopellistä pykättyjä bordelleja. Muutama niistä toimii edelleen ja tekee sivutoimista keikkaa viemällä päiväsaikaan turisteja kiertueille uumeniinsa; minä viivähdän kaupungissa valitettavasti ilta-aikaan, joten tyydyn katselemaan paikallista erikoisuutta vain ulkoapäin, koska on rumaa poiketa sisälle liikkeeseen, jos ei edes aio ostaa.
Kalgoorlie on edelleenkin jossakin mielessä villiä länttä ja toimii omilla ehdoillaan, minkä saan havaita, kun kieltäydyn menemästä "Tourists welcome" -kyltillä varustettuun ravintolaan ja menen sen sijaan tilaamaan ruokaa paikallisten pubista, josta moinen kyltti puuttuu. Täällä asiakaskunta on pääosin äänekkäitä kaivosduunareita ja tarjoilijattaret mallia skimpies, eli pukeutuneet vain pikkubikineihin ja pitkävartisiin nahkasaappaisiin.
Olen melkoisella ällikällä lyöty ja tilaan sen sijaan baaritiskiltä oluen. Satavuotiaan oloinen papparainen heittää läppää kanssani oluen ajan ja esittää paheksuvan mielipiteensä kohtelustani. Olin kyllä etukäteen selvillä siitä, että Kalgoorliessa pubitappelut ovat arkipäivää, mutta en arvannut, että minulle tarjottaisiin hopealautasella tilaisuus aloittaa sellainen.
Kaksi tuntia myöhemmin saman pubin ohi kävellessäni sen edessä on yhä kyltti, jossa lukee "keittiö auki, tarjolla kalaa". Harkitsen vakavasti pissimistä kyltin päälle, mutta katsos, Otto: kun ei kuseta, niin ei kuseta...
Alla Kalgoorlien vanhin pubi, johon olisi ilmeisesti kelvannut turistinkin raha.
Kaupungilla tallatessani havaitsen kuitenkin ilokseni, että ei Bill Hicks ole kuollut! Hän vain pitää apteekkia Kalgoorliessa.
Armeliaasti suurin osa junassa matkustavista jää pois Kalgoorliessa, joten toinen yö on suorastaan ylellisen uninen, kun valtaan neljä tyhjää istuinta (etummaiset penkit pystyy kääntämään selkä menosuuntaan päin).
Aamulla saavun Perthiin, joka tuli bongattua jo vuosi sitten. Vierähtäneen vuoden aikana asuntojen hinnat kaupungissa ovat nousseet 37%, koska kaivosteollisuuspitoinen Länsi-Australia ratsastaa raaka-ainebuumin korkeimmalla aallonharjalla.
Hyppään lauttaan kohteenani Rottnest Island, eli paikallisten kesken Rotto vaan. Rotto on yksi länsiaustralialaisten suosituimmista lomakohteista, eikä syyttä: saari on pittoreski ja sen itäpäässä oleva kylä jotakin Suomenlinnan ja suuren siirtolapuutarhan välimaastosta, silti erinomaisilla palveluilla varustettu. Hilpaisen ensin jalkaisin halki saaren. Sen sisämaata täplittävät kymmenet kauniit suolajärvet vilkkaine lintukantoineen, sekä muutama majakka, jotka siintävät kaukaisuudessa näinkin kuvauksellisina.
Saaren faunan erottuvimmat edustajat ovat quokkat, mäyräkoiraa pienemmät suloiset pussieläimet. Quokkia ei enää nykyään löydy muualta kuin Rottolta, joten sellainen täytyy tietysti spotata ensi tilassa. Kun näen tienposkessa kalkkikiveen porautuneen houkuttelevan tunnelin, lähden sen lävitse quokkajahti mielessäni. Nousen tunnelista metsään, ja jackpot: pensaikosta alkaa välittömästi kuulua kahahduksia ja tuhahduksia, kun quokkat sujahtelevat aluskasvillisuuden sekaan vasemmalla ja oikealla. Istuudun puun juurelle kärsivällisenä, ja aikani päivystettyäni kuulenkin takaani rapinaa. Käännyn katsomaan, ja siellä se on: ilmielävä quokka! Se tuijottaa minua hetken paheksuvana ja jatkaa sitten matkaansa. En tohdi edes häiritä herkkää hetkeä kameraa kaivelemalla, vaan tämä kuva on otettu myöhemmin päivällä, ja sen kohteena on hotellin pihalla päivystänyt, turistiraksuja odotellut kesy quokka. Ei siis mitään sinne päinkään kuin minun kuohuttava hetkeni aarniometsän uumenissa kasvotusten villin quokkan kanssa! (Matkaa asfalttitielle oli liki kymmenen metriä.)
 |
Johtuneeko kohtaamisestani villin luonnon kanssa vai mistä, mutta quokkatapauksen jälkeen alan nähdä eläimiä kaikkialla.
 |
 |
Sisämaasta pulpahdan merenrantaan, joka ei häviä estetiikassa järviseudulle lainkaan. Lahtia on lukuisia ja jokaista reunustaa sokaisevan valkoinen hiekka. Rannoille pystytetyt kyltit eivät tunnu niinkään kielloilta kuin suosituksilta...
 |
 |
Päivän viimeinen pit stop on The Basin. Tämän ison lahden pohjaa halkovat lukuisat matalat riutat, joiden katveessa muhii tavaton määrä fisusia. Mitään sergeant majoria isompaa en tosin snorklatessa näe, koska merenkäynti on sen verran rajua, että kaikki uimarit joutuvat pitäytymään aivan rantahiekan tuntumassa.
Yöksi palaan Fremantleen eli Freoon. Kaupungin backpacker-mesta on uljas mutta ränsistynyt rakennus satamassa. Illalla nautin päivällistä ja erästä maailman parhaista oluista kantapaikassani, Little Creatures Breweryssa, kera kollegani Marcelin, joka sattui samaan kaupunkiin lomamatkallaan.
|
Elämäni taustamusiikki: You Were the Last High The Dandy Warhols |
Sunnuntaipäivänä on aikaa leppoisaan shoppailuun aurinkoisessa (ja paljon viime marraskuuta lämpimämmässä!) Fremantlessa, josta tarttuu mukaan mm. ihastuttava Dandies-levy Welcome to the Monkey House.
Illalla menen lentokentälle hyvissä ajoin, koska ylpeänä Qantasin Silver Frequent Flyer-kortin haltijana minulla on oikeus yhteen (1) vuosittaiseen käyntiin Qantasin loungessa. Kokemusmatkailua parhaimmillaan, siis.
Nyt joudun mainitsemaan, että aikoinaan, kun kävin ensi kertaa Sveitsissä, ja jouduin matkustamaan siellä junalla, ostin luonnollisesti lipun toisen luokan vaunuun. (Vain halvinta minulle! Ja muutenkin, eihän kukaan Suomessa matkusta junassa ensimmäisessä luokassa, ainakaan omalla rahallaan.) Paikkalippuja ei ollut, lipussa oli määritelty vain luokka, johon se oikeuttaa. Kun junani sitten saapui, hyppäsin kohdallani olleeseen vaunuun merkintojä katsomatta, ajatellen, että jos se sattuisikin olemaan ensimmäisen luokan vaunu, niin varmasti viereinen vaunu olisi sitten toisen luokan. -Vähänpä tiesin: jouduin tarpomaan junan päästä päähän, läpi ainakin kuudesta ensimmäisen luokan vaunusta, ennen kuin osuin siihen puolikkaaseen vaunuun, joka oli määritelty toisen luokan osastoksi. Koska eihän Sveitsissä kukaan osta toisen luokan lippuja...
Kokemus Perthin lentokentällä muistuttaa hyvin paljon tuosta Sveitsin junakokemuksesta. Siinä missä rahvaan ravintola-alue lentokentällä on tilava ja väljä, Qantasin loungessa puolestaan on tarjolla vain seisomapaikkoja, koska resurssibuumista räjähdysmäisesti rikastuneet länsiaustralialaiset ovat kaikki sillä puolella. Siinäpä nautit ilmaista Peter Lehmannia ja komplimentaarista artisokansydäntä, kunhan pidät kyynärpäät tiukasti kiinni kyljissä koska olet tungoksessa kuin silli suolassa.
Lupani ekspiroituu. Suruni on suuri.
Barbie-aika! Sunnuntaina on ruokalistalla hyvin liekitettyä lammasta, kokkina toimii pyhä Ola.
 |
 |
 |
|
Elämäni taustamusiikki: A Spoonful Weighs a Ton Flaming Lips |
Flaming Lipsien animeromantiikkapoppi kolahti kerralla, kun kuulin sitä ensi kerran joskus 2002. Kuinka muka voisin vastustaa, kun sitä saa kympin hyllystä?
Jakarandat kukkivat ainakin toista kierrostaan tänä keväänä, ja pudottelevat tuotoksensa purppuraisina sateina jalkakäytäville.
Googlen tarjoama ilmainen sähköpostipalvelu Gmail analysoi lähetettyjen ja saatujen mailien sisältöä testivoittaja-algoritmillaan, ja ilmeisesti kustomoi sivupalkkiin putkahtelevat mainokset sen mukaan. -No, nuuskinnan ja avuliaisuuden ero on joskus hiuksenhieno. Mutta tämän osuminen minun ikkunaani alkaa olla jo telepatiaa!
Elämässä selviytymisen nyrkkisääntö nro 276: jos matkaoppaassa tekstin aiheena on The Rocks (Sydney, New South Wales) mutta oheen on kuvitukseksi liitetty Twelve Apostles (Great Ocean Road, Victoria) niin älä osta sitä.
Kivi kun kivi! Joku juttu siellä...siellä...ulkomailla kumminkin!
 |
 |
Pitkän viikon päätteeksi rentoudumme yliopiston kattoterassilla, jonne jopa Holdenin Australiaa kiertävä mainoszeppeliini tulee vakoilemaan Ryanin, Giulian, Lorenzon ja Chol Heen pöytäfudismatsia.
 |
 |
|
Elämäni taustamusiikki: Paul Newman's Eyes Dogs Die in Hot Cars |
Otamme junan suur-Brisbanen Riihimäelle, Bray Parkiin, saunomaan. Mustanpuhuva taivas ja trooppinen kaatosade yllättävät meidät kesken saunankuistilla vilvoittelun, jolloin on vain yksi asia tehtävissä: sadetanssi.
Krissen ja Tuulan siperianhusky Bella vie kamerani muistikortilta enemmän tilaa kuin muut illanistujat yhteensä, mutta on syytäkin: katsokaa nyt noita Paul Newman -silmiä!
 |
 |
Brisbane Arts Theatre esittää teatterikappaleen Night Watch, mikä ilahduttaa vanhan Nanny Ogg-tulkitsijan sydäntä. Näytelmä tosin keskittyy harmillisesti kirjan actionosuuksiin Terry Pratchettin kuolemattomien onelinereiden kustannuksella.
Hujautamme viikonlopuksi tutkimaan Queenslandin trooppista pohjoisosaa. Tukikohtamme on Mackay, pieni ja virkistävän turistiton kaupunki, joka yllättää monilla art deco-rakennuksillaan.
 |
Ajamme Pioneer Valleyta pitkin kohti luonnonpuistoaluetta. Kuiva kausi on lopuillaan, mutta onneksi sateet eivät ole vielä alkaneet, muuten tyssäisi vuokra-Corollan matka lyhyeen joenylityksissä.
 |
 |
 |
Tien rinnalla kulkee rautatie ja sillä lukemattomia sokeriruo'olla lastattuja junia.
 |
Keniaa kolunneen ja tv:stä tutun Denys Finch-Hattonin isä ja setä tutkimusmatkailivat Australiassa, ja saivat nimensä kartalle, kun Finch Hatton Gorge nimettiin heidän mukaansa. Kyseisessä rotkossa pääsee ajamaan köysiradalla halki flying fox-lepakoiden miehittämän puunlatvuston, missä tuoreet lepakkovauvat pitävät tiukasti kiinni emojen rintavilloista. "This is bat country!" sanoisi Hunter S. Thompsonkin tuhansien päiväuniltaan herätettyjen läpsysiipien ristitulessa.
-Lepakoiden REM-unen tilanne huolettaa minua hiukan, mutta vaijeria pitkin päästetään viuhahtamaan vain kymmenkunta turistia päivässä. Ilmeisesti lepakot kykenevät sietämään tämän verran stressiä (tai saavat osansa vaijeribisneksen tuotosta), koska ne ovat pysyneet vuosia samoissa puissa turisteista huolimatta.
 |
 |
 |
Hellekeli on juuri sopivan lämmin, jotta metsässä patikoinnin jälkeen osaa arvostaa pulahdusta jääkylmään vesiputoukseen Araluen Fallseilla.
 |
Platypukset pruukaavat pitäytyä tiukasti omissa oloissaan mutalammikoiden rantapenkereiden alle kaivetuissa pesäkoloissa, ja pistäytyä lampien pinnalla vain sekunnin murto-osien ajan. Onnistuimme spottaamaan platypuksen ensi kertaa puoli vuotta sitten Yungaburrassa, mutta siitä kokemuksesta ei paljon parta paukkunut: otuksen menoa läpinäkymättömässä mutavellissä saattoi seurata lähinnä ilmakuplien perusteella. Mutta tänään on toisin! Eungellan luonnonpuistoa halkoo kirkasvetinen Broken River, jonka ylittävän sillan alla on platypuksen pesä. Ihastelemme sutjakkaasti sukeltelevia otuksia pitkän aikaa. Jopa minun viiden pennin kamerallani saa sen verran tolkkua nokkaeläimen anatomiasta, että ainakin paikallaolleena osaa sanoa hännän osoittavan allaolevassa kuvassa oikealle.
 |
Platypus ei ole luonnossa kovinkaan harvinainen, vain huomaamaton matalan profiilinsa vuoksi. Mutta Eungellassa platypuksia on näköjään ihan riesaksi asti.
Sunnuntaina ihastelemme Cape Hillsborough'n luonnonpuistoa, näköalaa Elmeon pubista sekä Illawong Beachin tandemhyppääjiä.
 |
 |
 |
